Ihminen muuttaa ympäröivää luontoa monin tavoin. Luonnontilaisten elinympäristöjen valtavan muokkauksen seurauksena monien eliöiden populaatiokoot ovat tällä hetkellä laskussa ja lajeja katoaa hälyttävää vauhtia. Yksi vanhimmista ja kiistatta tehokkaimmista keinoista lajien säilyttämiseen on maa- ja vesialueiden suojelu: estämällä tai merkittävästi vähentämällä ihmistoimintaa mahdollistamme lajien säilymisen alueella.
Suojelualueilla on pitkä historia. Jo keskiajalta löytyy merkintöjä pääasiallisesti hallitsijoiden ja yhteiskunnan vauraimpien käyttöön rajatuista metsästysalueista, joihin pääsy oli tavallisilta kansalaisilta kielletty. Kieltojen takia alueiden riistakannat pysyivät korkeina, mikä puolestaan mahdollisti ylimystön metsästysharrastuksen. Läntisen kulttuurin modernin luonnonsuojelun lähtölaukauksena pidetään usein Yellowstonen kansallispuistoa Yhdysvalloissa, joka perustettiin vuonna 1872 turvaamaan pala luontoa tuleville sukupolville. Tässä kohtaa on ehkä kuitenkin tarpeen muistuttaa, että Yellowstonen kansallispuiston perustivat Yhdysvaltojen valkoisten siirtolaisten perustama hallinto, ja tätä ennen aluetta olivat kansoittaneet useat Amerikan alkuperäiskansoihin kuuluvat heimot n. 11 000 vuoden ajan. Nykyisin koko maapallon maanpäällisestä eli terrestrisestä pinta-alasta n. 15% on jonkin muotoisen virallisen suojelun piirissa, kun taas meristä on suojeltu vain 7,5%[1]. Luvut eivät ole päätähuimaavia, varsinkin, jos huomioidaan, että merkittävä osa suojellusta alasta sijaitsee suhteellisen syrjäisillä, taloudelliselta arvoltaan alhaisilla ja biodiversiteetiltään suhteellisen vähälajisilla alueilla. Suojelutoimien tavoitteiden ja suojelualueiden sijoittamisen välinen ristiriita näkyy myös Suomessa, jossa Pohjois-Suomesta on suojeltu noin 20%, kun huomattavasti lajirikkaammassa, mutta myös tiheämmin asutetussa Etelä-Suomessa suojelualueet vastaavasti kattavat vain noin 5% pinta-alasta.
Kuva 1. Harvinaistuneita tervaleppäkorpia esiintyy Suomessa pienialaisina laikkuina kosteikoilla sekä merenlahtien ja järvien rannoilla. Mutta miksi suojelualueet ovat verkostoja? Emmekö voisi vain laittaa syrjään yhden ison alueen luonnolle, joka jättäisi loput maa- ja vesialueista ihmisten käyttöön?
Verkostorakennetta tarvitaan mittavan, ja samalla laikuittaisesti esiintyvän, elämänkirjon suojelemiseen
Selkein syy verkostomaisen rakenteen tarpeellisuudelle on lajien erilaisissa esiintymisissä. Maailmanlaajuisesti lajisto muuttuu merkittävästi siirryttäessä yhdeltä ilmastovyöhykkeeltä toiselle: esimerkiksi Suomessa Lapin lajisto poikkeaa suuresti Keski- ja Etelä-Suomen lajistosta ja monet lajit esiintyvät Suomessa ainoastaan joko vain maamme eteläisemmässä tai pohjoisemmassa osassa. Lisäksi lajit ovat evolutiivisesti kehittyneet hyödyntämään erilaisia elinympäristöjä, kuten metsiä, kosteikkoja ja niittyjä, jotka puolestaan esiintyvät mosaiikkimaisesti suurempien ilmastovyöhykkeiden sisällä. Myöskään samaan elinympäristöön sopeutuneet lajit eivät välttämättä omaa täysin samanlaista levinneisyysaluetta, sillä lajien esiintymistä ohjaavat sopivan elinympäristön lisäksi monimutkaiset vuorovaikutussuhteet, kuten loisinta, saalistus ja kilpailu muiden lajien kanssa. Jotta mahdollisimman monen lajin säilyminen saadaan turvattua, tarvitaan siis useampia suojelualueita jopa saman elinympäristötyypin sisällä.
On hyvä olla tietoinen, että monen lajin elinympäristö on luonnostaankin verkkomainen. Lajien esiintymistä kuvataan usein yhtenäisillä laajoilla levinneisyysalueilla, mutta nämä kartat kertovat vain missä lajin levinneisyyden rajat kulkevat. Todellisuudessa monen lajin levinneisyys koostuu useammasta ydinpopulaatiosta, jotka esiintyvät alueilla, missä on runsaasti lajin yksilöiden selviytymiselle ja lisääntymiselle tärkeitä resursseja. Näiden kriittisten elinympäristöjen väliin jäävät lajin kannalta eriarvoisen tärkeät alueet. Niillä voi olla merkittävä rooli esimerkiksi lajin liikkumisen kannalta, ne voivat ylläpitää yksilömäärältään pienempiä reunapopulaatioita, tai ne voivat olla lajin näkökulmasta puhtaasti ”joutomaata”. Ihmistoiminnan seurauksena myös entuudestaan yhtenäisemmät elinympäristöt ovat voineet pirstoutua useammaksi pienemmäksi alueeksi.
Verkostot ovat paitsi hyvä strategia, myös välttämättömyys
Koska valtiot budjetoivat luonnonsuojeluun maailmanlaajuisesti hyvin vähän rahaa, täytyy suojelutoimiin suunnatut vähäiset resurssit käyttää mahdollisimman kustannustehokkaasti. Puhtaasti suojelustrategisesta näkökulmasta on myös parempi, että laji on suojeltu useammalla kuin yhdellä suojelualueella: näin vähennetään riskiä siitä, että lajin viimeinen populaatio tuhoutuisi sattumalta esimerkiksi metsäpalon tai uuden taudin seurauksena. Suojelualuesuunnittelun päätavoitteina onkin tunnistaa ne kohteet, jotka yhdessä turvaavat useamman ydinpopulaatioiden säilymisen mahdollisimman monelle lajille. Tehtävä ei ole mitenkään yksinkertainen, jos muistaa, että pelkästään Suomesta tunnetaan tällä hetkellä jo 48 000 lajia, ja uusia lajeja löydetään koko ajan lisää[2],[3]. Tätä varten on muun muassa Helsingin yliopistossa kehitetty tehokkaita algoritmejä soveltavia ohjelmia, jotka löytävät tuhansia lajikarttoja yhdistelemällä ne kohteet, jotka yhdessä kattavat osia kaikkien lajien tärkeimmistä elinalueista. Näillä sovelluksilla analysoituja tuloksia käytetään esimerkiksi METSO-ohjelman kohteiden valitsemisen tukena[4].
Kuva 2. Lajeilla on hyvin erilaiset elinympäristövaatimukset. Näihin vaikuttavat mm. elinalueen tai reviirin koko, lajin liikkumiskyky sekä säilymisen kannalta tärkeiden resurssien saatavuus.
Tehokkaista tietokoneohjelmista huolimatta menestyksekkäiden suojelualueverkostojen rakentamiseen liittyy kuitenkin vielä runsaasti haasteita. Vaikka pystymme jo suunnittelemaan verkostoja, jotka suojelevat kustannustehokkaasti monen lajin elinalueita, eivät nämä verkostot kuitenkaan välttämättä takaa lajien säilymistä suojelualueilla tilanteissa, joissa suojelualueiden ulkopuoliset elinympäristöt häviävät ihmistoiminnan seurauksena. Populaatioekologia ja erityisesti Ilkka Hanskinkin tutkima metapopulaatioteoria on paljastanut, että pelkästään lajien ydinalueita suojelemalla emme välttämättä pysty takaamaan lajien pitkäaikaista säilymistä. Suojelualueverkostoa suunniteltaessa myös verkoston rakenteella on suuri merkitys. Lajien säilymisen kannalta on nimittäin tärkeää, että yksilöt pystyvät siirtymään suojelualueiden välillä ja näin lajin geneettinen perimä säilyy terveenä. Lisäksi tiedämme, että pienemmillä reunapopulaatioilla on itse asiassa tärkeä rooli lajin populaatiodynamiikan tukijoina: niiden läsnäolo pitää ydinpopulaatioiden yksilömääriä suurempina ja ne nopeuttavat ydinpopulaatioiden palautumista luonnollisen kannanvaihtelun aiheuttamista aallonpohjista.
Osaamme jo rakentaa kattavia suojeluverkostoja, mutta paljon on vielä opittavaa
Näiden populaatioekologisten oppien vieminen osaksi suojelualueverkostojen suunnittelua on kuitenkin osoittautunut äärimmäisen haasteelliseksi. Lajien ja niiden elintapojen äärettömän monimuotoisuuden vuoksi yhdelle lajille sopivin verkostorakenne harvoin sopii toiselle lajille. Suojelusuunnittelun yksi pitkäkestoisimmistä kiistakysymyksistä onkin millainen hyvän suojelualueverkoston rakenne tai edes yksittäisten suojelualueiden koko tulisi olla. Olisiko hyvä suosia muutamia suurempia alueita, jotka ovat tehokkaampia puskuroimaan ulkoisia häiriötekijöitä, vai useampia pienempiä, joilla suojelutoimet voitaisiin mahdollisesti kohdentaa kattamaan enemmän lajeja tai tukemaan paremmin lajien populaatiodynamiikkaa? Emme toistaiseksi ole löytäneet keinoja rakentaa suojelualueverkostoja niin, että ne takaisivat kaikkien lajien, pienistä hyönteisistä suurin nisäkkäisiin, säilymisen suojelluilla alueilla ajan kuluessa. Suojelualueiden ulkopuolisten elinympäristöjen jatkuvasti heikentyessä suojeluverkoston koon ja rakenteen merkitys suojelutoimien tehokkuudelle kasvaa entisestään.
Lisähaasteita tuo mukanaan myös ilmastonmuutos, jonka seurauksena jo suojeltujen alueiden ilmasto saattaa muuttua alueen lajeille epäsuotuisaksi, pakottaen nämä siirtymään muuttuvan ilmaston mukana uusille alueille. Suojeluverkoston tehtävänä onkin enenevissä määrin paitsi turvata nykyistä monimuotoisuutta, myös tukea lajien sopeutumista muuttuviin olosuhteisiin sekä edesauttaa lajien siirtymistä uusille elinalueille. Ilkka Hanskin Luontoverkko on erinomainen esimerkki luonnon monimuotoisuuden turvaamiseen tähtäävästä suojelualueverkostosta. Verkostoon kuuluu tätä kirjoittaessa 11 luontotyypeiltään monipuolista aluetta mereisestä lintuluodosta kangasmetsiin ja keidassoihin. Verkoston sijainti itäisellä Suomenlahdella on osoittautunut merkittäväksi mereisen ja mannermaisen lajiston kohtaamispaikaksi, minkä kautta myös moni ilmastonmuutoksen myötä Suomeen levittäytyvä laji on löytänyt tiensä ensimmäisten joukossa.
Suojelualueverkostojen suunnitteluun keskittyvä tutkimus on edennyt valtavin harppauksin Yellowstonen kansallispuiston perustamisajoista. Kuitenkin lisää tutkimusta tarvitaan, jotta suojelualueverkostot voitaisiin suunnitella tukemaan nykyistä paremmin lajien populaatiodynamiikkaa nopeasti muuttuvassa maailmassa. Heini Kujala
Yliopistotutkija, Luonnontieteellinen keskusmuseo, Helsingin yliopisto
Hankevetäjä, NESP Threatened Species Recovery Hub
Honorary Senior Research Fellow, The University of Melbourne
[1] https://www.protectedplanet.net/ [2] https://www.luomus.fi/fi/uutinen/kumpulan-kasvitieteellisesta-puutarhasta-loytyi-suomelle-uusi-mehilaislaji [3] https://suomenluonto.fi/uutiset/kultasakaali-tuli-suomeen-onko-se-pikemminkin-kerailija-kuin-metsastaja/ [4] https://www.syke.fi/fi-FI/Tutkimus__kehittaminen/Luonto/Asiantuntijatyo/METSOohjelma/Zonation_METSOn_tukena