• Ilkka Hanskin Luontoverkko

Luonnon ekovakuutus auttaa joustamaan ilmaston muuttuessa

Luonto on ajan saatossa kehittänyt itselleen laajan ekovakuutuksen, jonka ansiosta luonto pystyy joustamaan ympäristöpaineiden alla. Me ihmiset hyödymme tästä kyvystä tasaisesti tarjolla olevina ekosysteemipalveluina. Jätämme kuitenkin vakuutusmaksuja hoitamatta ja heikennämme siten turvaamme. Kun ilmasto muuttuu, meidän riippuvuutemme luonnon joustokyvystä korostuu entisestään. Luontokadosta heikentynyt ekosysteemi sopeutuu ympäristön muutoksiin aiempaa huonommin. Meidän on syytä tehdä kaikkemme ylläpitääksemme ja vahvistaaksemme luonnon ekovakuutusta.


Luontokato on viime vuosina noussut puheenaiheeksi ja ilmastonmuutoksen aisapariksi ympäristöongelmien kärkeen. Luontokato eli luonnon monimuotoisuuden köyhtyminen, esimerkiksi lajien tai yksilöiden välisen vaihtelun häviäminen, ei kuitenkaan ole uusi ilmiö. Niin kutsutun kuudennen sukupuuttoaallon juuret juontuvat vielä kauemmaksi taakse ajassa kuin ilmastonmuutos, itse asiassa jo jääkauteen.


Luonnonvarojen ylikulutus on johtanut sekä luonnon tilan heikkenemiseen että ilmastonmuutoksen kiihtymiseen. Maapallon rajojen sisällä luonto pystyy uusiutumaan ja ylläpitämään niitä ekosysteemipalveluita, jotka ovat meidän elämämme toiminnan perusta. Näitä palveluita ovat esimerkiksi hapen tuottaminen, maa-aineksen pysyminen paikallaan rankkasateenkin aikana, ravinteiden kiertokulku maaperässä ja terveytemme ylläpitäminen. Vaikka luontokato on vasta nyt noussut keskusteluun, se ei ole pelkkä horisontissa häämöttävä synkkä pilvi, joka voisi odottaa ratkaisuaan, kunnes olemme saaneet ilmastonmuutoksen hillittyä. Vahva luonto voi sen sijaan auttaa meitä kohtaamaan ilmastonmuutoksen väistämättömiä uhkia.


Lajien joustava verkosto

Ihminen on maapallolla taivaltaessaan kerännyt melkoisen keinovalikoiman, jolla sahata omaa oksaansa. Heikennämme luonnon toimintaa siirtämällä vieraslajeja sinne, minne ne eivät kuulu, lisäämme ekosysteemeihin ravinteita ja ympäristömyrkkyjä, ja ylikuluttamme eläinkantoja niin, että ne eivät enää pysty korvaamaan itseään. Suurin syy luontokatoon on kuitenkin ihmisen kiihtyvä maankäyttö, joka joko poistaa elinalueita lajien käytöstä, jakaa niitä pienempiin osiin, tai heikentää niiden laatua niin, etteivät elinympäristöt enää pysty ylläpitämään tarpeeksi suuria populaatioita.


Milloin sitten pitäisi olla huolissaan lajien vähenemisestä? Ja miksi yhden lajin vähenemisestä yhdellä alueella tai jopa yhdessä maassa pitäisi ylipäätään olla huolissaan? On tärkeätä ymmärtää, että luontokadosta tulee olla huolissaan jo paljon ennen, kuin tietty laji on häviämässä, ja myös ennen, kuin se alkaa vähetä tuntuvasti ja esimerkiksi luokitellaan uhanalaiseksi. Lajien yksilöt eivät elä vuorovaikutuksessa pelkästään elottoman maailman kanssa, jolloin yhden lajin voisi poimia pois vaikuttamatta kokonaisuuteen. Luonnon perusominaisuuteen kuluvat eliöiden vaikutukset toisiinsa. Yhdessä eliöt muodostavat monimutkaisen verkoston, joka kokonaisuudessaan joustaa ja elää ikään kuin megaeliö. Jos lajin kanta pienenee tietyllä alueella, myös lajin vaikutus tähän nimenomaiseen elinympäristöön pienenee, ja kun laji häviä kokonaan kyseisestä paikasta, se tietenkin lakkaa vaikuttamasta kyseiseen paikalliseen systeemiin.


Kuvitellaan vaikka niitty, jonka koko käy liian pieneksi ylläpitämään lajia A. Jo silloin, kun laji A alkaa vähetä alueelta, sen kohtaamiset lajin B ja C kanssa harvinaistuvat. Tämä saa laji B:n kannan kasvamaan ja laji C:n kannan pienenemään. Laji B taas vaikuttaa suoraan lajeihin D ja E ja laji C lajeihin F ja G. Kerrannaisvaikutukset siis kasvavat eksponentiaalisesti. Lajeille B-G on yhdentekevää, esiintyykö laji A runsaana, vaikka jossakin toisessa maassa tai edes viereisellä niityllä. Tämähän kuulostaa siltä, että luonto toimii melko hataralla pohjalla – näinkö helposti pasmat menevät sekaisin? Onneksi luonto on jo kauan sitten hankkinut itselleen ekovakuutuksen juuri näitä riskitilanteita varten, sillä myös ilman ihmisen toimintaa häiriöitä esiintyy. Vakuutus toimii siten, että ekosysteemeissä on runsaasti osittaista päällekkäisyyttä. Lajin A lisäksi on olemassa liuta muitakin lajeja, jotka vaikuttavat vastaavasti lajeihin B ja C. Tämä taas tarkoittaa, että niin kauan kuin kaikki samaa toimintoa tuottavat lajit ja yksilöt eivät vähene tai katoa samanaikaisesti, kokonaisfunktio pysyy yllä. Lisäksi lajin yksilöt ovat geneettisesti erilaisia, ja suuressa populaatiossa on todennäköisempää, että muutamalla yksilöllä on esimerkiksi uuteen ilmastoon sopivia piirteitä, jotka voivat yleistyä melko lyhyessäkin ajassa. Siksi monimuotoiset ekosysteemit ovat vastustuskykyisiä häiriölle. Venäläistä rulettia ihmisen aiheuttamista valtavista paineista tekee kuitenkin se, että me hävitämme samanaikaisesti runsaasti yksilöitä ja lajeja. Emme useimmiten tiedä, mitkä lajit tekevät mitäkin, ja miten monimutkaiset lajiverkostot toimivat. Kerrannaisvaikutukset tapahtuvat lisäksi usein viiveellä, minkä takia syy-yhteyksiä on vaikea havainnoida.


Vakuutusasiat kuntoon

Tiedämme, että luonto on ottanut itselleen laajan vakuutuksen, ja tällä se on pärjännyt hyvin pitkälle, läpi aikaisempien muutosten, ja aina toipunut. Tällä samalla, aikoja sitten solmitulla vakuutussopimuksella sen tulisi selvitä myös nyt, kun ilmasto muuttuu ennennäkemättömällä vauhdilla ja muodostaa aivan uudenlaisen riskitekijän luonnolle ja erityisesti meille, jotka olemme rakentaneet yhteiskuntamme luonnon vakaihin toimintoihin nojaten. Nyt olisi todellakin tarpeen olla laajan vakuutuksen piirissä. Me ihmiset olemme kuitenkin laiminlyöneet vakuutusmaksuja jo pitkään ja heikentäneet vakuutusta, luonnon resilienssiä. Huomaamattamme olemme myös suostuneet jatkuvasti heikentyneisiin ehtoihin olemalla lukematta päivitettyä pienpränttiä (lue: karttuvat tutkimustulokset).


Miten nyt saisimme vakuutusehtoja neuvoteltua taas paremmiksi? Yksi tehokkaimmista tavoista olisi antaa luonnolle tilaa tehdä tehtävänsä – palkataan luonto edunvalvojaksemme! Tutkimukset ovat osoittaneet, että ne lajit, jotka pystyvät ilmaston muuttuessa siirtymään uusille alueille tai sopeutumaan paikallaan, pärjäävät paremmin. Luultavasti syy-seuraussuhteet ovat kahdensuuntaiset: suuret populaatiot pystyvät sekä siirtymään että sopeutumaan paremmin, koska siirtyviä yksilöitä ja erilaisia yksilöitä on enemmän. Onnistunut vaste ilmastonmuutokseen luultavasti myös edesauttaa suurempien kantojen ylläpitämistä. Prosessit vahvistavat toisiaan, ja populaatiot kukoistavat, kun annamme luonnolle tilaa tehdä sitä, mitä se on ajan saatossa treenannut - vastata häiriöihin ja joustaa. Mitä enemmän luonnontilaisia alueita on, sitä enemmän esiintyy monimuotoisuuden vaihtelevuutta ja sitä paremmat mahdollisuudet luonnolla on joustaa ja toipua.


Miten paljon luonnontilaisia alueita meillä pitäisi sitten olla ympärillämme? Euroopan unioni on asettanut tavoitteekseen suojella 30 % alueestaan vuoteen 2030 mennessä ja tästä kolmasosan tulisi olla tiukasti suojeltua. Nämä rajat perustuvat tieteellisiin arvioihin siitä, mikä olisi riittävästi aluetta suurimmalle osalle lajeista ja vastaa myös läheltä Ilkka Hanskin reilu 10 vuotta sitten esittämää kolmasosan kolmasosa -suojeluperiaatetta. Jos siis yllämme tähän tavoitteeseen, voimme luottaa siihen, että luonto vastaa ylläpitämällä itseään ja voimme elää turvallista, terveellistä ja hyvälaatuista elämää luonnon kumppanina ja sen laajan vakuutuksen suojaamina.


Maria Hällfors

Filosofian tohtori, erikoistutkija (Suomen ympäristökeskus), ilmastonmuutosekologian dosentti (Turun yliopisto)

52 views