Elettiin 1990-luvun loppua, kun keskustelin väitöskirjani ohjaajan Ilkka Hanskin kanssa hänen näkemästään suunnistuskilpailusta, jossa suunnistajien kulkua metsässä seurattiin yleisöystävällisesti karttapohjalta. Suunnistajia merkkaavat symbolit liikkuivat kartalla lähes reaaliajassa näyttäen rastien ohittamiset, peesaamiset ja muut yleisöltä normaalisti piiloon jäävät mielenkiintoiset kilpailutapahtumat. Kyseessä oli kokeilu, jossa yhdistettiin GPS-satelliittipaikannus- ja GSM-matkapuhelintekniikat. Suunnistajan kantama satelliittipaikannin paikansi suunnistajan ja paikkatieto lähetettiin matkapuhelinverkon kautta nähtäväksi karttapohjalle. Ilkka oivalsi heti tekniikan käyttökelpoisuuden ekologisessa tutkimuksessa: Olisipa mielenkiintoista seurata, miten esimerkiksi karhut käyttäytyvät metsässä kohdatessaan ihmisiä? Karhujahan harvoin metsässä näkee, vaikka jäljistä päätellen niitä siellä kuitenkin lymyilee. Asia jäi idean asteelle vielä tuolloin muiden kiireiden takia. Kuitenkin, jos asiaa olisi jo tuolloin lähdetty määrätietoisesti edistämään, oltaisiin oltu varmasti ensimmäisiä maailmassa, jotka olisivat ottaneet tekniikan käyttöön villien eläinten tutkimuksissa. Tämä oli hyvä esimerkki Ilkan poikkeuksellisesta kyvystä hoksata uudet mahdollisuudet muita ennen. Nykyisin tekniikka on edelleen kehittynyt ja käytössä laajalti muuan muassa villieläinten ja metsästyskoirien seurannassa.
Kun sain väitöskirjani valmiiksi 2002, ehdotin Ilkalle, että voisin nyt lähteä edistämään hänen ideoimaansa karhun käyttäytymistutkimusta. Innovatiivinen idea sai myös rahoittajat liikkeelle ja aloitin yhteistyön erään yrityksen kanssa uuden reaaliaikaiseen seurantaan kykenevän karhujen seurantapannan kehittämiseksi. Panta valmistui ja silloisen Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen henkilöiden avustuksella saatiin myös ensimmäiset karhut kiinni ja pantaan. Tutkimuksessa olleet yksilöt olivat kaikki aikuisia uroskarhuja. Mitä tutkimuksissa sitten selvisi?
Tutkimme, miten karhut käyttäytyivät ihmisten lähestyessä niiden päivälepopaikkaa. Karhut ovat hämäräaktiivisia ja viettävät käytännössä koko päivän valitsemassaan lepopaikassa. Selvitimme hieman tarkemmin, millaisia nämä lepopaikat olivat ja millaisessa maastossa ne sijaitsivat. Lepopaikat olivat useimmiten nuorehkossa tiheässä metsässä ja vielä niin, että lepopaikka oli valittu tiheän metsän tiheimmästä osasta. Lepopaikat olivat myös kauempana teistä ja ihmisasutuksesta kuin karhujen paikannukset silloin kun ne olivat vielä liikkeellä hämärän tunteina. Selvästikään karhut eivät halunneet tulla häirityiksi eivätkä nähdyiksi. Karhuun onkin vaikea törmätä päiväsaikaan, sillä harvemmin ihmiset haluavat tunkeutua karhujen valitsemiin vaikeakulkuisiin tiheikköihin. Ja vaikka tunkeutuisivatkin, karhu sen kuitenkin helposti huomaa ja pystyy halutessaan välttelemään ihmisiä. Välttelevätkö ne sitten ihmisiä?
Teimme karhuille niin sanottuja lähestymiskokeita, joissa urheat vapaaehtoiset opiskelijat lähestyivät karhujen päivälepopaikkoja pareittain toisilleen koko ajan puhuen. Ideana oli luoda mahdollisimman luonnollinen ihmisen ja karhun kohtaaminen. Lähestyjät eivät menneet aivan suoraan kohti karhun alkuperäistä lepopaikkaa, vaan reitti oli suunniteltu niin, että se ohitti paikan noin 50 metrin etäisyydeltä. Lähestyjillä oli samanlainen GPS-GSM –laite kuin karhuilla, joten kaikkien liikkeitä voitiin seurata kannettavan tietokoneen näytöllä olevalta karttapohjalta lähes reaaliajassa.
Janne Sundell karhun talvipesää tarkastelemassa.
Lähestymiskokeita tehtiin kaikkiaan 50 kappaletta seitsemälle eri uroskarhulle. Ainoastaan kerran lähestyjät näkivät karhun eikä tehtyjä äänihavaintojakaan voitu yhdistää varmuudella karhuihin. On hämmästyttävää, kuinka äänettömästi kolmesataakiloinen karhu pystyy liikkumaan tiheässä metsikössä. Käytännössä siis kaikki havainnot karhujen käyttäytymisestä tehtiin tiekoneen ruudulta.
Karhujen yleisimmät käyttäytymismallit olivat piiloutuminen ja pako, sekä näiden kombinaatiot. Melko yleisesti karhu ensin siirtyi hieman poispäin ihmiset havaittuaan, piiloutui, antoi ihmisten ohittaa ja sen jälkeen jatkoi siirtymistään poispäin. Ihmisiltä piiloutuminen oli karhuille helppoa, koska, kuten yllä mainittiin, karhujen päivämakuupaikat sijaitsivat tiheiköissä, joissa näkyvyys oli huono. Lisäksi karhut kaivavat usein, varsinkin kesäkuumalla, itselleen lepopaikkaan matalan kuopan, johon painautumalla havaittavuus edelleen vaikeutuu. Karhun poistuessa oli kyse harvoin silmittömästä paosta, sillä usein liikkuminen oli melko verkkaista poispäin hiippailua. Muutamassa tapauksessa karhu osoitti uteliaan luontonsa. Tällöin karhu ensin itse lähestyi lähestyjiä, mutta heidät ihmisiksi havaittuaan piiloutui tai poistui paikalta. Pari kertaa karhu lähti seuraamaan jo poispäin liikkuvia ihmisiä pitäen kuitenkin parin sadan metrin etäisyyden. Lähimmillään piiloutunut karhu ohitettiin 35 metrin etäisyydeltä. Se kuitenkin havaittiin, että noin 60 metriä on kynnysarvo, jonka alle karhu ei ihmistä päästä vaan siirtyy pois. Jos kuitenkin tätä lähemmäs karhua ei lähestytä, se usein luottaa siihen, ettei sitä havaita ja jää paikalleen.
Yllä mainitut havainnot koskevat siis melko pientä joukkoa aikuisia uroskarhuja päiväsaikaan eikä kovinkaan pitkälle vietyjä johtopäätöksiä ja yleistyksiä ole syytä tehdä. Toisaalta Ruotsissa on samaa menetelmää käyttäen tutkittu sikäläisiä karhuja, myös naaraita, ja tulokset ovat suurimmalta osin omien havaintojeni kaltaisia.
Tutkimus tuotti myös lisätietoa karhujen perusbiologiasta, kuten aktiivisuudesta ja elinpiirien koosta. Aikuisen uroskarhun elinpiiri on erittäin suuri ja varsinkin kevään ja alkukevään aikana ne liikkuvat laajalla alueella, jonka ääripisteiden välinen etäisyys voi olla jopa 100 km. Naarailla ja emoilla, joita poikaset seuraavat, elinpiirin koko on huomattavasti pienempi. Kuitenkaan ei edes niiden osalta voida puhua oman takapihan karhuista. Tänään tietyllä paikalla havaittu karhu voi olla huomenna jo kymmenien kilometrien päässä ja ehkä samalla paikalla taas parin viikon kuluttua.
Karhukannat ovat viimeisten vuosikymmenien aikana selvästi vahvistuneet ja karhut ovat palanneet ikiaikaisille asuinalueilleen, joilla on kuitenkin nykyisin aiempaa enemmän ihmisiä. Tästä johtuen kohtaamiset karhujen kanssa ovat lisääntyneet, vaikka useimmissa tapauksissa vain karhu tietää kohtaamisesta.
Suurella alueella ja monenlaisissa ympäristöissä liikkuvaa karhua eivät pienet suojelualueet samalla lailla hyödytä kuin pienempiä eliöitä. Kuitenkin kun suojeltuja alueita on tarpeeksi karhun elinalueella, se löytää niistä hyviä ruokamaita ja rauhallisen ympäristön päivä- ja talvilevolle.
Janne Sundell
Helsingin yliopiston dosentti