Ilmastonmuutoksesta ja luontokadosta eli luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä on puhuttu jo kauan. Vuosien varrella meille on kertynyt valtava määrä tutkimustietoa itse ilmiöistä, ja tiede on löytänyt useita keinoja, joilla nämä kriisit voitaisiin ratkaista. Silti ilmastonmuutos ja luontokato etenevät edelleen. Voisiko olla, että tämä ei johdu niinkään tiedon puutteesta, vaan ennemminkin siitä, millä tavoin tietoa välitetään?
Olen nyt kohta kolmen vuoden ajan tarkastellut maailmaa tiedeviestinnän näkökulmasta, aiemman tieteen tekemisen sijaan. Työssäni Heurekassa pääsen toimimaan suomalaisen tiedeviestinnän ja tiedekasvatuksen aitiopaikalla, ja työskentelen sekä vapaa-ajankävijöiden että työpajoihin osallistuvien varhaiskasvatus- ja kouluryhmien kanssa. Työ on kaukana elitistisestä norsunluutornista huutelusta, sillä tiedekeskuksissa tehdään todellista ruohonjuuritason työtä hyvin laajan asiakaskunnan kanssa. Korona on kurittanut Heurekaa, kuten tapahtuma-, kulttuuri- ja museoalaa yleisestikin, mutta toisaalta meille tarjoutui tilaisuus kehittää kokonaan uusi paletti etänä toteutettavia työpajoja, tiedeshow-esityksiä, kerhoja ja leirejä, joista osa varmasti jää ohjelmistoon normaalimpien aikojen koittaessa. Parhaimmillaan Heureka tavoittaa mojovan määrän kokijoita: Viimeisimmän dinosaurusnäyttelyn aikaan Heurekassa kävi reilun vuoden aikana yli 400 000 kävijää. Tällaiset lukemat ovat tieteentekijän näkökulmasta huikeita, kun niitä vertaa tieteellisen artikkelin viittausmäärin tai lukukertoihin. Suuret kävijämäärät kertovat myös siitä, että vapaa-ajankävijöille tiedekeskukset voivat olla huvipuistoihin verrattava vaihtoehto. Itseäni kiehtoo juuri tämä yhdistelmä, jossa vankka tieteellinen sisältö on paketoitu suurta yleisöä kiinnostavaksi. Heurekan filosofiaan kuuluvat uteliaisuuden ja omaehtoisen kokeilemisen kannustaminen sekä hauskuus. Kuvaavaa on, että esitellessäni taloa Venäjälle tiedekeskusta suunnittelevan organisaation edustajalle, minulta kysyttiin, onko täällä pääosassa opetuksellisuus vai hauskuus. Vastasin, että molemmat: löytämisen riemu on osa oppimisprosessia.
Yksi suosikeistani Heurekassa on klassinen tiededemonstraatio Foucaultin heiluri. Léon Foucaltin vuonna 1851 ensimmäistä kertaa esittelemä heiluri tuo muuten melko abstraktin ilmiön – maapallon pyörimisliikkeen – arkiaisteilla koettavaksi. Heilurilla onkin sitten mukava jutustella kävijöiden kanssa siitä, mihin kaikkeen maapallon pyörimisliike itse asiassa vaikuttaakaan, kuten tuulten suuntiin ja merivirtojen kulkuun. Merivirrat taas selittävät, miksi esimerkiksi Pohjois-Amerikan itärannikolla vallitsee kuuma ja kostea ilmasto, kun taas länsirannikolla samoilla leveysasteilla ilmasto on lämmin ja vähäsateinen. Ilmasto-olosuhteilla taas on suuri vaikutus kasvistoon ja eläimistöön, ja miksei myös ihmisten kulttuuriin. Voidaankin miettiä, sijaitsisiko esimerkiksi Kalifornian Piilaakso nykyisellä paikallaan, jos maapallon pyörimissuunta olisikin vastakkainen. Vastaavasti meillä Suomessa ilmasto ja elinolosuhteet olisivat kovin erilaiset, jos Golf-virta ei toisi lämmintä Meksikonlahden vettä Pohjois-Atlantille. Tällaiset ajatusharjoitukset tuovat hyvin esiin, miten tieteen avulla voidaan ymmärtää, miten maailma toimii, ja miksi asiat ovat niin kuin ne ovat. Maapallon pyöriminen vertautuu tässä lukemattomiin ilmiöihin, jotka tapahtuvat sellaisessa mittakaavassa, että arkikokemuksemme ei niitä tavoita, vaan niiden havaitsemiseksi tarvitaan mittausdataa ja analyysejä, siis tiedettä.
Vaikka valeuutiset, rokotevastaisuus ja muu huuhaa nousevat jatkuvasti esiin mediassa, suomalaisten luottamus tiedettä kohtaan on pysynyt vuodesta toiseen korkeana. Esimerkiksi kolmen vuoden välein päivitettävän tiedebarometrin mukaan luottamus tieteeseen vaikuttaa olevan jopa hienoisessa kasvussa. Tieteenvastustajat tuntuvatkin enimmäkseen olevan pieni, joskin äänekäs joukko. Tiede kiinnostaa ihmisiä, ja aivan erityisesti meitä kiinnostaa luonto. Varsinkin nyt korona-aikoina niin kansallispuistojen kuin lähiluonnonkin arvo virkistyskohteina on noussut aivan uudelle tasolle. Itselläni lintu- ja luonto-oppaan tehtävät ovat kulkeneet mukana jo teinivuosista asti, ja koen, että opastetut luontoretket ovat tiedeviestintää parhaasta päästä. Vetäessäni retkiä niin Suomessa kuin ulkomailla on ollut vaikuttavaa nähdä, miten suurta kiinnostus luontoa kohtaan on paikasta riippumatta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa asuessani tarjosin opastettuja linturetkiä osana päiväkodin ja koulun varainhankintaa, ja opastetut retket olivat aina suosittuja. Varsinkin kun asetelma oli jo valmiiksi hieman nurinkurinen – vieras toimii oppaana – kaikki oppivat paljon paitsi luonnosta myös toisistaan. Opittavaa kyllä riittää itse kullakin, ja näin biologina tunnistan helposti oman tietämykseni rajallisuuden, mitä tulee oman erityisalani ulkopuolisiin lajeihin tai elinympäristöihin. Siksi onkin palkitsevaa, kun joskus pääsee luontoon toisten alojen asiantuntijoiden kanssa ja saa itse kokea oppimisen riemua. Ilkka Hanskin kanssa retkeily oli erityisen antoisaa, niin kuin nyt retkeily ikänsä luonnossa liikkuneen retkikumppanin seurassa tapaa olla. Ilkan kanssa kävi myös selväksi, miten paljon syvällistä tietoa karttuu niille, jotka antaumuksella tutkivat luonnon prosesseja. Muistan eräällä Ahvenanmaan pikkusaarella Ilkan kertovan lampaiden jätöksillä pörisevien lantakärpästen elämästä sellaisella tarkkuudella, että kävi hyvin selväksi, että noitakin lajeja Ilkka oli tutkinut.
Tärkeimpiä asioita, mitä luonnosta voi oppia, on sen tavaton monimuotoisuus. Kun elinympäristöjen ja lajien kirjoa alkaa hahmottaa, lakkaa esimerkiksi metsä olemasta vain kokoelma puita. Suomalainen metsä onkin 20 000 lajin eliöyhteisö, jossa jokaisella lajilla on oma dynaaminen paikkansa ja historiansa. Niityt eivät ole vain pitkäksi kasvaneita nurmikoita tai joutomaita, vaan niiden lajisto on osa mammuttiaroilta periytyvää avomaiden eliöyhteisöjen jatkumoa. Suot eivät ole vain paikkoja, jotka tuottavat turvetta ja marjoja ja varastoivat hiiltä, vaan ne muodostavat veden ja ravinteiden kierron sekä elävän luonnon yhteistyönä syntyneiden mitä erilaisimpien elinympäristöjen mosaiikin. Vaikka kuinka koemme olevamme luonnonläheinen kansa, monimuotoisuutta on silti vaikea hahmottaa. Voidaan esimerkin vuoksi tarkastella kuvitteellista metsää, jossa kasvaisi viittä lajia: kookkaita mäntyjä, sulkasammalta, metsätähtiä, herkkutatteja ja puolukoita. Kuinka moni metsänomistaja ja metsien virkistyskäyttäjä kokisi tuon metsän kauniiksi ja viihtyisäksi, haluaisi viettää siellä aikaa ja löytäisi sieltä tarvitsemansa? Veikkaan että aika moni. Silti kyseinen viiden lajin metsä olisi ekologinen katastrofi. Se olisi tyhjä kulissi, lähes täysi vastakohta monimuotoiselle luonnolle, jossa lukuisat lajit ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Viiden lajin metsä on luonnollisesti kärjistys ja biologinen mahdottomuus, mutta voimme pohtia, kuinka paljon ympärillämme on voimakkaasti köyhdytettyä luontoa, johon olemme tottuneet, ja jota pidämme normaalina.
Ymmärrystä, joka syntyy luonnon mekanismien ja erilaisten eliöiden tuntemisesta on osuvasti kutsuttu luonnonlukutaidoksi. Sitä taas voidaan pitää osana tiedepääomaa, eli ihmisen elämän aikana kertyvää tieteeseen liittyvää tietoa, ymmärrystä ja arvostusta. Luonnon tuntemus tai perehtyminen edes johonkin eliöryhmään syvemmin antaa monia lisäulottuvuuksia elämään, varsinkin kun luontoa voi havainnoida liki kaikkialla, myös muiden toimien ohessa. Hyvänä esimerkkinä luonnonlukutaidon kasvattamisesta on alun perin BirdLife Suomen vuonna 2017 alullepanema ja edelleen sosiaalisessa mediassa elävä #100lintulajia-haaste, joka on innostanut monia aloittamaan kokonaan uuden harrastuksen. Sadan lintulajin havaitseminen on aloittelijalle vaativa, mutta silti saavutettavissa oleva tavoite. Kokenutkin luontoharrastaja saa haasteesta mukavan kehyksen luonnon tarkkailulle. Luontoharrastuksesta seuraa kuin itsestään luonnon lisääntynyt arvostaminen, ja mitä enemmän luontoa arvostamme, sitä tärkeämmäksi myös sen suojeleminen muodostuu. Me välitämme niistä asioista, jotka tunnemme. Tiedekasvatuskin toimii parhaimmillaan juuri näin; kerryttäen tiedepääomaa ilman pakottamista, toisia kunnioittaen, positiivisesti, ja kunkin omaan oivallukseen pohjautuen. Elämme ilmastokriisin ja luontokadon ratkaisemisen suhteen kriittisiä aikoja, ja tekoja tarvitaan niin yksilöiltä kuin yhteiskunnalta. Ehkä luonnonlukutaidosta ja tiedepääomasta saamme motivaation ja uskalluksen tarttua toimeen?
Kristjan Niitepõld
Kristjan työskentelee tiedekeskus Heurekan innoitusyksikössä. Kristjan teki väitöskirjansa Ilkka Hanskin ohjauksessa, ja on tutkinut perhosten lentoa, levittäytymistä ja elinkiertoekologiaa Suomessa ja Yhdysvalloissa.