• Ilkka Hanskin Luontoverkko

Lapsuuden hyönteiskesät Virolahdella


Lapsuuden kesät Virolahdella loivat pohjan luontoharrastukselleni. Kotona Espoon Soukassa ei ollut vastaavia edellytyksiä harrastaa hyönteisiä. Kun keväällä kääntelin kiviä nähdäkseni, mitä hauskoja ötököitä niiden alta löytyy, sitä pidettiin outona käytöksenä. Myöskään haavinheiluttaminen ei ollut sosiaalisesti hyväksyttyä. Kerrostalossa asuvalla ei ollut myöskään mahdollisuutta öiseen valopyyntiin.


Kuvasin keihästytönkorennon (Coenagrion hastulatum) Paula Koivuniemessä heinäkuussa 1999. Nousevan auringon valo värjää taustan. Kuva päätyi Suomen sudenkorennot -kirjan ensimmäisen taitoksen kansikuvaksi.

Virolahdella sen sijaan koitti vapaus. Kyläläiset suhtautuivat perhosia ja muita hyönteisiä keräileviin poikiin myönteisesti. Naapurissa lomailleen Jarin kanssa vietimme mukavia kesiä jalkapalloa (espoolaisen mielestä fudista ja kotkalaisen mielestä jalista) pelaten, korttia lyöden, uiden, pingispalloa pomputtaen ja hyönteisiä jahdaten. Isovanhemmat eli mamma ja pappa huolehtivat meistä ja pitivät suumme makeina marjoista ja piirakoista.

Polkupyörät olivat vanhoja kaupunkikäytöstä poistuneita kolisevia kapistuksia. Jalkrattaat, papan termiä käyttäen, veivät meidät pölyävää hiekkatietä pitkin yhdeksän kilometrin päähän kirkolle, josta ostimme jäätelöt ja muuta makeaa. Haavi ja pyydystyspurkki kulkivat aina mukana, vaikka ajo niiden kanssa oli hankalaa.

70-luvun jälkipuoliskolla ja 80-luvun alussa helmihopeatäplä (Issoria lathonia) ja kirjopapurikko (Lopinga achine) olivat yhä runsaita Virolahdella. Hyönteiskirja tiesi, että kirjopapurikko oli jo rauhoitettu Ruotsissa, mutta Virolahdella ne yhä lepattelivat iloisesti. Sittemmin nämä kaksi lajia hävisivät kuitenkin kokonaan näiltä kulmilta.


Virolahtelaisia leppäkerttuyksilöitä.

Merenrannat, pellonpientareet, hiekkateiden varret, niityt, laitumet, polut, sorakuopat ja kangasmetsät tulivat tutuiksi. Sen sijaan soita ja vanhoja metsiä alueella ei ollut. Maa- ja metsätalous olivat jo jyränneet ne. Luin kirjoista, että monet päiväperhoslajit viihtyvät soilla, joten etsin kartasta soita, jotka olisivat fillarilla tavoitettavissa. Kartta kertoi, että Hanskin tien risteyksen lähellä on Heinäsuo. Ajoin sinne, mutta se oli niin metsittynyt, etten löytänyt sieltä suoperhosia. Soihin pääsin tutustumaan kunnolla vasta aikuisiällä Nuuksiossa. Aarniometsän näin ensimmäisen kerran Paanajärvellä itärajan takana.

Hyönteisharrastukseni jäi tauolle, kun piti alkaa käydä kesätöissä enkä päässyt enää pitkiksi ajoiksi Virolahdelle. Opiskeluaikaisen osapäivätyön rahoilla hankin kameran ja niinpä tästä alkaen keskityin kuvaamiseen keräilyn sijaan.

Maastossa vietetyt kesät kerryttivät vuosien saatossa tietämystä ja kuva-aineistoa, jonka pakkasin Suomen sudenkorennot -kirjan muotoon. Jokaiseen muuhunkin hyönteiskirjaprojektiini olen löytänyt kuvauskohteita mökkimme läheltä.


Kimalainen virolahtelaisessa rantamaisemassa.

Sudenkorentokohteista tärkein on ollut Vanha Koivuniemi, jota olen aina kutsunut Paula Koivuniemeksi. Kartta ei tunne kumpaakaan nimeä, eikä siellä kasva koivuja, mutta matalasta merenlahdesta nousee monia sudenkorentoja. Aamuauringon ensimmäiset säteet osuvat rantaniityllä yöpyviin sudenkorentoihin, joten olen viettänyt siellä lukuisia aikaisia aamuja korentoja kuvaten. Samassa paikassa sirittävät myös monet heinäsirkat, näistä mainittakoon rantaheinäsirkka (Chorthippus albomarginatus). Myös leppäkerttukirjaa laatiessani löysin runsaasti kuvauskohteita näiltä seuduilta. Lähistön Keltunpohja on nykyisin osa Luontoverkkoa.

Rantaheinäsirkka (Chorthippus albomarginatus) on yksi monista Virolahden rantojen heinäsirkoista.

En tuntenut Ilkkaa nuorena. Olen sen verran nuorempi, että lapsuuden hyönteiskeräyskautemme eivät osuneet päällekkäin. Muistan kylillä puhutun “rohvessorista”. Tutustuin Ilkkaan vasta myöhemmin, kun hän kutsui hyönteiskirjojen tekijän kylään.

Lopulta pääsin virolahtelaiselle suollekin, kun kävimme Ilkan kanssa yhdessä Hallinsuolla, jonka Ilkka oli ostanut ja joka nyt on osa Luontoverkkoa. Löysimme Hallinsuolta mm. nevaheinäsirkan (Pseudochorthippus montanus), luonnontieteelliselle maakunnalle uuden lajin.

Sami Karjalainen on kirkkonummelainen tekniikan tohtori, joka on julkaissut useita palkittuja hyönteiskirjoja, kuten Suomen sudenkorennot, Suomen heinäsirkat ja hepokatit ja Rantojen hyönteiset. Hänen uusin kirjansa Suomen leppäkertut ilmestyi keväällä 2020 ja on saanut erinomaiset arvostelut, ks. www.leppikset.fi.


234 katselukertaa